Tapio Rautavaara - Päivänsäde Ja Menninkäinen (versio 1965) текст песни

(Sav. & san. Reino Helismaa)

Aurinko kun paatti retken,
siskoistaan jai jalkeen hetken
Paivansade viimeinen.
Hamara jo maille hiipi.
Paivansade, kultasiipi
aikoi juuri lentaa eesta sen.
Kun Menninkaisen pienen naki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, Menninkainen ennen paivan laskua ei voi
milloinkaan elaa paalla maan.

Katselivat toisiansa -
Menninkainen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiani,
mutten ole elaissani
nahnyt mitaan yhta ihanaa!

Ei haittaa, vaikka loisteesi mun sokeaksi saa,
on pimeassa helppo taivaltaa.
Jaa luokseni, niin kotiluolaan naytan sulle tien
ja sinut armaakseni vien!"

Sade vastas': "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enka toivo kuolemaa.
Pois mun taytyy heti menna,
ellen kohta valoon lenna,
niin en hetkeakaan elaa saa!"
Niin lahti kaunis Paivansade, mutta vielakin,
kun Menninkainen yksin tallustaa,
han miettii: ”Miksi toinen taalla valon lapsi on
ja toinen yota rakastaa?”




Thanks to MATikka